Maksalaatikkoa

Kun Antti oli pieni (siis ihan oikeasti pieni), sillä oli aina nälkä. Ruokapöydästä nousun jälkeen ehti kulua enintään 15 minuuttia, kun ensimmäistä kertaa kuului kysymys "Koska syödään, mulla on nälkä?".

Mä inhosin pienenä maksalaatikkoa yli kaiken, mä en voinut edes sietää sitä hajua.
Äidin kasvatusperiaatteiden mukaisesti meillä oli juuri sen takia maksalaatikkoa säännnöllisesti ruokana, koska kaikesta ruuasta pitää oppia tykkäämään. Ja lautanen piti syödä tyhjäksi, oli ruoka mitä tahansa.

Kerran olin istunut maksalaatikkoni kanssa puoli tuntia pöydän ääressä, kun Antilla oli jo ehtinyt iskeä kurniva nälkä mahaan. Äiti oli tiukkana ruuan suhteen ja tiesi, että Antti tulee kärkkymään lautastani. Niinpä Antti oli ovela ja konttasi salaa ruokapöydän alle. Se kuiskaili sieltä, että "Anna tänne se lautanen, mä syön ne."

Ja totta tosiaan, lautanen oli puhtaaksi nuoltuna pöydällä, kun äiti tuli keittiöön. Maksalaatikkoa ei löytynyt roskiksesta, joten pakko se oli uskoa, että mä olin ne syönyt. Ja Antti myhäili pöydän alla...

- isosisko -